Viime viikolla jouduttiin hyvästelemään legendaarinen Tessa-muori.
Tuntuu kuin vasta ihan äskettäin oltaisiin oltu Jurvan perämettässä Pepin ja meidän luona vierailleen Tessan kanssa. Tuon visiitin aikana Peppi karkasi hetkeksi rusakkojahtiin, ja tilannetta vahvasti paheksuva mutta silti yhteistyökykyinen Tesmu juoksi mun kanssa pitkin peltoa sitä etsimässä.
Tessalla oli luonnetta ainakin viiden koiran edestä. Se oli älykäs, itsevarma, rohkea, iloinen ja ihmisrakas. Aina valmis vastaanottamaan rapsutuksia uusiltakin tuttavuuksilta. Sen sijaan koiria kohtaan Tessa osasi olla melko häijy kun sille päälle sattui, ja monet sen lajitoverit (myös ne rutkasti isommat yksilöt) suhtautuivatkin siihen pelonsekaisella kunnioituksella - ihan aiheesta. Tessa tienasi tällä touhulla itselleen kaikella rakkaudella annetun lempinimen Saatana. 😅❤
Esimerkiksi Pihlan kanssa Tessa ei koskaan ollut mitenkään erityisen hyvissä väleissä, mutta kun oli kyseessä myyrien etsiminen mökkitien reunalta, löysivät tytöt aina yhteisen sävelen.
Herkkäkin puoli tästä punaisesta kaunottaresta toki löytyi, sekä taipumusta dramatiikkaan - monet Oscar-palkinnon arvoiset "yhyy minua on nyt jotenkin sorrettu"-esitykset tuli nähtyä.
Tessa tykkäsi olla kaikessa mukana: seikkailuja, retkiä, oli myös pitkään siskon juoksulenkeillä kaverina osoittaen jälleen sen, että chihuista on moneksi. Vanhemmiten Tessaa ärsytti meidän yhteisissä retkissä evästauot: mummeli olisi vaan halunnut jatkaa matkaa eikä jäädä mihinkään luuhaamaan! Tästä koirasta on loputtomasti hauskoja muistoja, sillä oli pitkä ja hieno elämä.
Tämäkin poismeno tuntuu niin epätodelliselta, on vaikea tajuta ettei enää nähdä. Lohtua saa muistoista, sekä siitä ajatuksesta, että tämä supermummo on nyt siellä missä myös Peppi ja muut edesmenneet rakkaat oleilevat. ❤
Kiitos kaikesta, Tessa. ❤
